Minä ja isosiskoni oltiin kinuttu koiraa vanhemmiltamme ikuisuus. Muistan hämärästi, että harkitsimme aluksi ainakin bordercollieta. Shelttiin taisimme päätyä, koska vanhempiemme tutulla oli pentue tulossa. Sulo syntyi 2003. Kun menimme katsomaan pentuja, emme vielä tienneet, mikä niistä olisi meidän. Muistan että Sulo oli pentueen pienin rääpäle; se painoi syntyessään onnettomat 110g. En tiedä johtuiko se pienuudesta vai jostakin muusta, mutta muistan että päätimme pian ensitapaamisen jälkeen että juuri se musta rääpäle olisi meidän. Harmi ettei minulla ole kuvia ensitapaamisestamme Sulon kanssa.
Kun lähdimme hakemaan Suloa kotiin, oli pimeää, ukkosti ja satoi. Kasvattajan luo päästyämme Sulo oli sohvan takana piilossa sisarustensa kanssa. Kotimatkalla se nukkui minun sylissä takapenkillä. Seuraava muistikuvani on seuraava aamu Sulon kotiutumisesta, kun emme meinanneet löytää sitä mistään - se oli mennyt kenkälokeroon nukkumaan. Kenkälokerikko oli Sulon rakkain nukkumapaikka niin kauan kun se sinne mahtui (lokerikko näkyy ylläolevassa kuvassa, jossa Sulo on ollut meillä pari viikkoa ja tuhoaa äitin sandaalia :D) Harmi, ettei meillä ole oikeastaan enempää kuvia Sulon lapsuudesta. Tuohon aikaan meillä oli vain yksi vanhanaikainen ja kömpelö kamera.
Luonteeltaan Sulo oli oikea mamman poika. Sulolle paras paikka maailmassa oli äidin syli olohuoneen sohvalla. Perhe oli Sulolle, kuten shelteille aina, kaikki kaikessa ja se piti aina perheen kasassa. Sulo oli minusta hämmästyttävän inhimillinen. Siitä näki aina, millä tuulella se oli. Sen ilmeestä tiesi heti, onko se iloinen, surullinen, tylsistynyt, innoissaan tai ikionnellinen. Se eläytyi aina muiden tunteisiin; jos joku itki, Sulo tuli pää painuksissa viereen hiljaa ja tarjosi tassua. Kun muut oli iloisia, Sulokin oli riehakkaalla tuulella. Sulo piti klassisesta musiikista ja tuli aina kuuntelemaan sitä. Chopin taisi olla lempiartisti, sitä kuunnellessa Sulo saattoi kesken riehumisen pötkähtää makuulleen ja rauhoittua :D
Varsinkin vanhempani liikkuvat paljon ja harrastamme koko perhe yhdessä luontoretkiä, ja Sulo oli aina mukana pitkilläkin retkillä, Lapissa asti. Talven päivälenkit saattoivat olla pitkiä hiihtolenkkejä äitin mukana jäällä ja kesäisin Sulo sai juosta vapaana metsässä. Vaikka se olikin syntyessään pentueen pienin, siitä kasvoi kuitenkin sisaruksistaan isokokoisin ja lihaksikkain. Sulo oli todella hyväkuntoinen ja vahva koira.
Ylläolevassa kuvassa Sulo haukkuu kepille, joka on heitetty järveen. Uimisesta se ei pitänyt lainkaan, eikä se mennyt veteen ellei sinne heitetty jotain noudettavaa. Sulo oli myös pikkuisen hienohelma; sitä inhotti jos tassut kastuivat. Sadekeleillä se nyrpisti nokkaansa ja suihkussa käyminen ei ollut mieluista.
Tämän ylläolevan kuvan mukaiset olivat kuitenkin Sulon fiilikset kun suihkusta päästiin pois :D Tämä kuva otettiin suihkun ja turkin föönauksen jälkeen ja hymy oli ikimuistoinen.
Sanoimme aina, että Sulo on maailman onnellisin koira. Sitä se aivan taatusti olikin - sillä oli rakastava ja huolehtiva perhe, oma lauma. Touhua, aktiviteetteja ja liikuntaa sekä yhteisiä retkiä riitti ympäri vuoden, ja joka ilta tasan klo 20.30 odotti sohvalla äidin syli. Välillä Sulo pääsi minun tai isosiskoni kainaloon nukkumaan. Muistan aina Sulon huokauksen, jollaisen se päästi aina kun se oli tyytyväinen ja raukea :) Ja se onnen huokaus kuului joka ilta.
Ajattelen Suloa yhä lähes joka päivä ja olen valtavan onnellinen siitä että sain kasvaa aikuiseksi niin mahtavan pikkuveljen kanssa. Sulo teki perheestämme läheisen ja tiiviin, ja sen vaikutus näkyy meidän perheessä vieläkin, vaikka Sulo kuoli vuonna 2011. Sulon ansiosta rakkaus sheltteihin tuli jäädäkseen, ja nyt odotammekin uutta perheenjäsentämme, pian kotiutuvaa Nami-pentua enemmän kuin mitään muuta! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti