Kotona vihdoinkin

Ensimmäiset päivät pennun kanssa ovat olleet niin tekemistä täynnä, että vasta nyt ehdin kirjoittamaan kuulumisia! :)

Maanantaina koitti siis viimein se päivä, kun haimme Namin kotiin. Kotimatkalla autossa Nami oli sylissäni peloissaan ja täristen. Päästyämme kotiin se teki ensi töikseen pissit eteisen matolle ja samassa näytti unohtavan pelätä, ja lähti tutkimaan uutta kotia. 

Ensimmäinen yö sujui hyvin, kun nukuimme olohuoneessa lähellä Namia. Pari kertaa pääsi itku, mutta muuten se nukkui rauhallisesti. Ostimme Namille Mustista ja Mirristä pentuaitauksen, jossa se voi olla öisin ja yksin kotona ollessaan pissimättä ympäriinsä laminaattilattioille ja pureskelematta huonekaluja tai vaarallisia johtoja.

Seuraavana yönä menimme makkariin nukkumaan ja Nami jäi pentuaitauksessa olkkariin. Sitten alkoi niin sydäntä särkevä itku ja huuto, ettemme tienneet mitä tehdä - pentuahan ei saisi mennä hoivaamaan kun se yöllä vinkuu, ettei se opi, että itkemällä ja haukkumalla saadaan huomiota. Lopulta siirsimme aitauksen ja Namin makkariin, jossa itku jatkui, mutta lopulta Nami tietysti väsyi ja huomasi ettei saa itkullaan haluamaansa, ja nukahti. Itku alkoi uudestaan aamuyöllä, mutta kesti tällä kertaa vain kymmenisen minuuttia. 

Viime yönä itku kesti vielä vähemmän, ehkä kymmenen minuuttia. Eiköhän se pikkuhiljaa ala oppia, että öisin kuuluu nukkua, ja emon ja sisarusten ikävöintikin alkaa ilmeisesti jo helpottaa :)

Päivät meillä on kuluneet niin, että aamulla kahdeksan aikoihin heräämme pissittämään Namin, sen jälkeen annetaan aamupala ja leikitään, sitten taas pissille ja sen jälkeen yleensä nokoset. Nokosten jälkeen taas ulos ja sen jälkeen leikkimään, sitten taas nokoset. Toisen ruuan annamme puolen päivän jälkeen, kolmannen viiden-kuuden maissa, välillä vielä ihan illalla neljännen. Yhteensä Nami saa ruokaa 1,5-2 dl päivässä. Ulkona käydään aina leikin, heräämisen ja syönnin jälkeen. Suurimman osan päivästään se nukkuu. Sisälle Nami tekee tarpeensa joka päivä harvemmin ja harvemmin, ja uskon että se oppii sisäsiistiksi nopeasti - ainakin alku näyttää lupaavalta. 

Yksinoloa on harjoiteltu jo pariin otteeseen meidän käytyä kaupassa tai kaupungilla ilman Namia, ja ilmeisesti se on yksin ollessaan pärjännyt oikein hyvin pentuaitauksessaan. Varmasti on itkenytkin, mutta sitähän me ei voida varmaksi tietää! Ensi viikolla sekä minulla että Aleksilla alkaa koulu, minkä vuoksi sitä ennen on tärkeää harjoitella yksinoloa.

Nami on jo pikkuhiljaa alkanut oppia tunnistamaan, kun sitä kutsutaan nimellä. Myös "EI!" on tullut tutuksi, ja se ymmärtää että silloin pitää lopettaa esim. repiminen :D Hihnassakin Nami osaa jo melko hyvin kulkea.

Tällaista meille Namin kanssa nyt ekojen päivien jälkeen kuuluu! Nami on maailman ihanin ja suloisin pentu emmekä malta odottaa, että se kasvaa ja oppii uutta :) 

Sulo

Vaikka blogini aiheena on tuleva shelttipentumme, mielestäni edesmennyt koiramme Sulo on oman tarinansa täällä ansainnut. Ilman Suloahan meille ei nyt välttämättä olisi tulossa pentua. 

Minä ja isosiskoni oltiin kinuttu koiraa vanhemmiltamme ikuisuus. Muistan hämärästi, että harkitsimme aluksi ainakin bordercollieta. Shelttiin taisimme päätyä, koska vanhempiemme tutulla oli pentue tulossa. Sulo syntyi 2003. Kun menimme katsomaan pentuja, emme vielä tienneet, mikä niistä olisi meidän. Muistan että Sulo oli pentueen pienin rääpäle; se painoi syntyessään onnettomat 110g. En tiedä johtuiko se pienuudesta vai jostakin muusta, mutta muistan että päätimme pian ensitapaamisen jälkeen että juuri se musta rääpäle olisi meidän. Harmi ettei minulla ole kuvia ensitapaamisestamme Sulon kanssa. 

Kun lähdimme hakemaan Suloa kotiin, oli pimeää, ukkosti ja satoi. Kasvattajan luo päästyämme Sulo oli sohvan takana piilossa sisarustensa kanssa. Kotimatkalla se nukkui minun sylissä takapenkillä. Seuraava muistikuvani on seuraava aamu Sulon kotiutumisesta, kun emme meinanneet löytää sitä mistään - se oli mennyt kenkälokeroon nukkumaan. Kenkälokerikko oli Sulon rakkain nukkumapaikka niin kauan kun se sinne mahtui (lokerikko näkyy ylläolevassa kuvassa, jossa Sulo on ollut meillä pari viikkoa ja tuhoaa äitin sandaalia :D) Harmi, ettei meillä ole oikeastaan enempää kuvia Sulon lapsuudesta. Tuohon aikaan meillä oli vain yksi vanhanaikainen ja kömpelö kamera.

Luonteeltaan Sulo oli oikea mamman poika. Sulolle paras paikka maailmassa oli äidin syli olohuoneen sohvalla. Perhe oli Sulolle, kuten shelteille aina, kaikki kaikessa ja se piti aina perheen kasassa. Sulo oli minusta hämmästyttävän inhimillinen. Siitä näki aina, millä tuulella se oli. Sen ilmeestä tiesi heti, onko se iloinen, surullinen, tylsistynyt, innoissaan tai ikionnellinen. Se eläytyi aina muiden tunteisiin; jos joku itki, Sulo tuli pää painuksissa viereen hiljaa ja tarjosi tassua. Kun muut oli iloisia, Sulokin oli riehakkaalla tuulella. Sulo piti klassisesta musiikista ja tuli aina kuuntelemaan sitä. Chopin taisi olla lempiartisti, sitä kuunnellessa Sulo saattoi kesken riehumisen pötkähtää makuulleen ja rauhoittua :D

Varsinkin vanhempani liikkuvat paljon ja harrastamme koko perhe yhdessä luontoretkiä, ja Sulo oli aina mukana pitkilläkin retkillä, Lapissa asti. Talven päivälenkit saattoivat olla pitkiä hiihtolenkkejä äitin mukana jäällä ja kesäisin Sulo sai juosta vapaana metsässä. Vaikka se olikin syntyessään pentueen pienin, siitä kasvoi kuitenkin sisaruksistaan isokokoisin ja lihaksikkain. Sulo oli todella hyväkuntoinen ja vahva koira. 

Ylläolevassa kuvassa Sulo haukkuu kepille, joka on heitetty järveen. Uimisesta se ei pitänyt lainkaan, eikä se mennyt veteen ellei sinne heitetty jotain noudettavaa. Sulo oli myös pikkuisen hienohelma; sitä inhotti jos tassut kastuivat. Sadekeleillä se nyrpisti nokkaansa ja suihkussa käyminen ei ollut mieluista. 

Tämän ylläolevan kuvan mukaiset olivat kuitenkin Sulon fiilikset kun suihkusta päästiin pois :D Tämä kuva otettiin suihkun ja turkin föönauksen jälkeen ja hymy oli ikimuistoinen.

Sanoimme aina, että Sulo on maailman onnellisin koira. Sitä se aivan taatusti olikin - sillä oli rakastava ja huolehtiva perhe, oma lauma. Touhua, aktiviteetteja ja liikuntaa sekä yhteisiä retkiä riitti ympäri vuoden, ja joka ilta tasan klo 20.30 odotti sohvalla äidin syli. Välillä Sulo pääsi minun tai isosiskoni kainaloon nukkumaan. Muistan aina Sulon huokauksen, jollaisen se päästi aina kun se oli tyytyväinen ja raukea :) Ja se onnen huokaus kuului joka ilta. 

Ajattelen Suloa yhä lähes joka päivä ja olen valtavan onnellinen siitä että sain kasvaa aikuiseksi niin mahtavan pikkuveljen kanssa. Sulo teki perheestämme läheisen ja tiiviin, ja sen vaikutus näkyy meidän perheessä vieläkin, vaikka Sulo kuoli vuonna 2011. Sulon ansiosta rakkaus sheltteihin tuli jäädäkseen, ja nyt odotammekin uutta perheenjäsentämme, pian kotiutuvaa Nami-pentua enemmän kuin mitään muuta! :)

Ensimmäinen kirjoitus

Kolme viikkoa! Sitten saamme vihdoin syliimme vuosikausia haaveillun ja odotetun karvapallon, nimittäin shelttipennun :) Uusi perheenjäsenemme on nimetty Namiksi. Nami on tricolour-poika ja maailman suloisin otus. Olemme käyneet tapaamassa Namia jo pari kertaa, ja elokuun lopulla on luovutus. 

Ajatus shelttipennun ottamisesta ei suinkaan syntynyt tyhjästä. Meidän perheellä oli lapsuudenkodissani sheltti, trikkipoika Sulo 8 vuotta. Kasvoin isoksi yhdessä Sulon kanssa, ja siitä tuli minulle kuin pikkuveli. Aina Sulon kuolemasta asti olen tiennyt että vielä jonain päivänä otan toisen sheltin. 

Tapasin avomieheni 3 vuotta sitten, ja vuosi tapaamisen jälkeen muutimme yhteen. Alusta asti meillä on ollut puhetta yhteisen koiran hankkimisesta ja koska poikaystäväni rakastaa myös shelttejä, ei rodun valinnasta ollut epäilystäkään.  

Bloggaaminen on houkutellut minua jo kauan, mutta sopivaa aihepiiriä ei ole löytynyt - ennen kuin nyt. Mistä olisikaan mieluisampaa kirjoittaa, kun rakkaan koiran kasvusta ja puuhastelusta? :) 

Tulevat viikot saattavat olla vielä blogin osalta hiljaisia, mutta kunhan pallero kotiutuu ja alkaa jatkuva kuvailu ja tutustuminen pienokaiseen, alkaa blogin puolellakin varmasti tapahtua!