Iso poika

Niin se aika menee! Vaikka Nami tuli meille vasta 4 kuukautta sitten, on pienestä vauvapennusta kasvanut huimaa vauhtia iso poika. Nami täytti viime viikolla 5 kuukautta. Ison pojan tunnusmerkkejä on havaittavissa jo vaikka millä mitalla;

Turkki on alkanut kasvaa. Varsinkin selkään ja häntään on jo tullut kiiltävää, paksua aikuisen karvaa pehmeän ja untuvaisen pentukarvan tilalle. Häntä on jo kaukana rotanhännästä (jollaiseksi monet sitä kutsuivat, eikä suotta!) ja tilalle on tullut upean tuuhea ja kiiltäväkarvainen häntä. 

Kaikki maitohampaat ovat lähteneet yläkulmahampaita lukuunottamatta, ja tilalle on kasvanut kauniin valkoiset ja tasaiset rautahampaat. 

Namista on tullut sisäsiisti! Vahinkoja ei ole tullut sisälle enää pariin kuukauteen, vaan Nami on oppinut pyytämään kun hätä tulee. Sen se tekee kiertelemällä eteisen lähettyvillä ja katsomalla meitä tietyllä ilmeellä, jolloin tiedämme heti mistä kenkä puristaa. 

Vieraat koirat eivät enää ujostuta. Olemme ottaneet tavaksi käydä ainakin kerran viikossa koirapuistossa, jossa Nami on saanut tutustua kaikenkarvaisiin kavereihin. Vielä muutamia viikkoja sitten se vain juoksi muita karkuun, mutta nyt osat ovat vaihtuneet; Namin ollessa yleensä puiston karvaturreista pienin ja nuorin eivät aikuiset koirat ole kovinkaan kiinnostuneita riehuvan pikkupojan seurasta, vaan yrittävät väistellä pikkuriiviötä joka juoksee iloisena, haukkuen ja nuuskien. Nami on käynyt myös kahdilla varta vasten sovituilla koiratreffeillä; pentutreffeillä muiden ikätovereiden kanssa sekä shelttitreffeillä muiden shelttien kanssa. Perhetuttavillamme on kääpiö- ja toyvillakoiria, joiden kanssa Nami on jo hyvinkin tuttu. 

Ehkä juuri riittävän ja onnistuneen sosiaalistamisen ansiosta lenkit sujuvat vaivattomasti, sillä Nami ei hauku vastaantuleville koirille, vaan haistelee kiltisti tai tarvittaessa ohittaa kiltisti huomioimatta lainkaan vierasta koiraa. Lenkkeily on sujuvaa ja mukavaa myös siksi, että hihnassa kävely onnistuu mainiosti. "Tule", "odota" ja "oma puoli" ovat Namille jo tuttuja käskyjä lenkillä (ellei jokin mielenkiintoinen haju vie kaikkea huomiota, jolloin käskyt menevät kuin kuuroille korville). 

Käskyistä puheenollen, "istu", "maahan", "tule", "ei" sekä "paikka" ovat jo tuttuja ja Nami tottelee melkein aina. Näitä käskyjä harjoitellaan joka päivä ja "istu"-käskyä on toteltava aina kun annetaan ruoka ja kun lenkille lähtiessä laitetaan hihna. Nyt voidaankin alkaa siirtyä temppujen opetteluun, kun peruskäskyt menevät kalloon :) 

Isoille pojille ei myöskään turvoteta nappuloita, ja siksipä Nami syökin nappulansa (Royal Canin mini junior) kuivina. Se onkin hyvä, sillä kuivat nappulat näyttävät maistuvan paljon paremmin kuin turvotetut. Ruokailukerrat ovat myös nyt vähentyneet ja Nami syökin tätä nykyä kahdesti päivässä: aamuin ja illoin. Jotta ruoka ei olisi liian yksipuolista, saa Nami nappuloidensa sekaan aamuisin tilkan lohiöljyä makua antamaan ja pitämään turkin hyvinvoivana, sekä lusikallisen raejuustoa riittävän kalsiumin saannin turvaamiseksi. Iltaisin nappuloihin sekoitetaan joko raejuustoa tai jotain raakaa lihaa, kuten kanaa tai naudan jauhelihaa. Raa'at kanapalat ovat tällä hetkellä suurinta herkkua!

Vielä yksi asia, josta olen erityisen ylpeä! Nami nimittäin matkustaa junassa ja bussissa uskomattoman mallikkaasti. Vaikka junan pieni lemmikkivaunu olisi täynnä koiria ja kissoja, Nami makaa kylmän viileästi lattialla meidän jaloissamme tai sylissä, eikä hauku lainkaan. Kohta onkin tiedossa pitkä junamatka Helsinkiin. On todella mukava matkustaa, kun ei tarvitse jatkuvasti olla käskemässä ja rauhoittelemassa toista. 

Jotta ei menisi pelkäksi lörpöttelyksi, on jo aika laittaa viimeisimpiä kuvia itse riiv...herttaisesta Namista (tai piraijasta, kuten isosiskoni häntä nimittää)!

10 faktaa minusta

Siitä on jo hurjan pitkä aika, kun mamma on viimeksi ehtinyt blogiin kirjoittelemaan kuulumisiani! Siispä päätin ottaa ohjat omaan käsiini ja (mamman avustuksella) kerron nyt hieman faktoja itsestäni kuvien kera. Täältä pesee. 



1. Korvani ovat nyt nätisti, kun niihin laitettiin korvaliimaa. Varsinkaan vasen korvani ei millään meinannut suostua pysymään oikein, mutta liima pitää korvan oikeassa asennossa kunnes korvan rusto muotoutuu kasvuni myötä. Vähän turhaa minun mielestäni, mutta mamma ja pappa haluavat että minulla on nätit korvat. Enkä oikeastaan edes huomaa koko liiman olemassaoloa. 

2. Minulta on lähtenyt jo yksi maitohammas!!! Katsokaa vaikka. Olen valtavan ylpeä!

3. Mamman isosisko, Sanni, on maailman paras täti. Se tykkää minusta kuulemma todella paljon ja saan olla aina Sannin paijattavana ja lellittävänä, kun Sanni käy minua katsomassa. Sanni on mun lempitäti.

4. Tämä tyyny on paras kaverini. Sitä on kiva humputtaa (vaikka pallini eivät edes ole laskeutuneet vielä), purra, kuljettaa ympäri kotia ja ennen kaikkea sen päällä on ihana nukkua. Mammasta taas on ihana kuvata minua kun yritän nukkua. 

5. Syli on minulle ihmeellinen paikka. Vaikka riehuisin ympäriinsä kuin mikäkin, syliin päästessäni rauhoitun ja hiljenen välittömästi, enkä koskaan yritä rimpuilla pois. Isin syli on yksi maailman parhaista paikoista.

6. Olen jo niin iso poika, ettei minun tarvitse enää nukkua pentuaitauksessa! Niinpä saan nukkua isin ja äitin sängyn vieressä maailman mukavimmalla matolla yöt. Tämä johtuu siitä, että alan olla jo sisäsiisti! En ole enää pitkään aikaan kertaakaan pissinyt tai kakkinut öisin, joten isi ja äiti voivat huoletta antaa minun nukkua matolla. 

7. Mökillä on ihanaa, kun saan juosta vapaana pitkin mökkiteitä, kun ei ole vaaraa jäädä auton alle. Kuljen hienosti isin ja äitin vierellä, ja jos jään nuuskimaan jotain, tulen kuitenkin välittömästi takaisin, kun minua kutsutaan. Vapaana juokseminen on hauskinta mitä tiedän!

8. Okei, tässä kuvassa hieman teeskentelen. Olen pureskelevinani luuta, vaikka oikasti kaikkien omien lelujen pureskelu on ihan tylsää. Paljon hauskempaa on purra kaikkea kiellettyä; ihmisten käsiä ja varpaita, sohvan reunaa, pöydän jalkoja, kenkiä... Tämän kuvan ottamisen jälkeenkin hyökkäsin mamman villasukan kimppuun. Ketä nyt jotkut puruluut kiinnostaisi!

9. Tässä kuvassa olen mummulassa Iisalmessa! Siellä asuvat mamman ja Sanni-tädin vanhemmat, ja vietin siellä kokonaisen syysloman! Oli mahtavaa, kun "mummu ja pappa" veivät minut nuotioretkille. Mummulassa saan olla jatkuvasti huomion keskipisteenä ja hoivaajia riittää!

10. Saan kuulla paljon kehuja pitkästä, kauniista hännästäni, joka pääsee hienosti oikeuksiinsa tässä kuvassa! Okei, jotkut haukkuvat sitä siimahännäksi tai rotanhännäksi, mutta ne ovat vain kateellisia. Äitin ja isin mielestä se on todella hieno ja kaunis häntä, ja olen itsekin aika ylpeä siitä. Odottakaas vain, kun turkkini hieman tuuheutuu ja hännästä tulee paksu ja muhkea! Voiko komeampaa näkyä ollakaan!

Kuulumisia

Koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tässä tulisi aikamoinen kuvatulva Namin viimeaikaisista kuulumisista! 

Jotain voisin kuitenkin sitä ennen kertoakin. Sukulaiset ja kaverit ovat sanoneet, että Nami on kasvanut jo huimasti sitten kotiutumisen, mutta eihän me sitä huomata kun jatkuvasti Namin kanssa ollaan :D 

Sisäsiistiksi opettaminen on hyvällä mallilla, vauveli tekee tarpeensa yhä harvemmin sisälle. Nami osaa jo istua käskystä ja tunnistaa nimensä kutsuttaessa. En kuitenkaan ole varma, onko se enemmän sukua jyrsijöille kuin susille; kaikki, etenkin kaikki kielletty (ja varsinkin ihmisten kädet) ovat maailman kivointa pureskeltavaa Namin mielestä. Puremisesta yritetään kovasti opettaa pois, mutta vielä ei näytä takoutuneen takaraivoon että lelut ovat sallittua, lähes kaikki muu kiellettyä purtavaa :D 

Namilta löytyi jokin aika sitten hilsepunkki. Tai sehän ei varmaa ole, mutta hauvelia harjatessani huomasin että turkin pohja oli aivan hilseinen ja Nami näytti raapivan itseään normaalia enemmän. Kysyin asiasta kasvattajalta, joka sanoi muissa pennuissa olleen samoja oireita ja että todennäköisimmin kyseessä olisi hilsepunkki. Heillä oli reseptillä vielä jäljellä Strongholdia, jota Nami saikin punkkien tappamiseen. Kutina näytti loppuvan jo parin päivän päästä eikä hilsettäkään enää juurikaan ole. Tehosteannos annetaan vielä parin viikon päästä. Ensimmäinen rokotuskin on parin viikon kuluttua :)

Mitäs vielä. Huomenna lähdetään Namin ekalle viikonloppureissulle "mummolaan", eli Iisalmeen vanhempieni luo. Seuraavaksi viikonlopuksi menemme puolestaan mökille, jossa Nami onkin jo päiväseltään käynyt ja nautti kovasti saadessaan kirmata pitkin mökin isoa pihanmaata. 

Pitemmittä puheitta, tässä tulee kuvia!

Kotona vihdoinkin

Ensimmäiset päivät pennun kanssa ovat olleet niin tekemistä täynnä, että vasta nyt ehdin kirjoittamaan kuulumisia! :)

Maanantaina koitti siis viimein se päivä, kun haimme Namin kotiin. Kotimatkalla autossa Nami oli sylissäni peloissaan ja täristen. Päästyämme kotiin se teki ensi töikseen pissit eteisen matolle ja samassa näytti unohtavan pelätä, ja lähti tutkimaan uutta kotia. 

Ensimmäinen yö sujui hyvin, kun nukuimme olohuoneessa lähellä Namia. Pari kertaa pääsi itku, mutta muuten se nukkui rauhallisesti. Ostimme Namille Mustista ja Mirristä pentuaitauksen, jossa se voi olla öisin ja yksin kotona ollessaan pissimättä ympäriinsä laminaattilattioille ja pureskelematta huonekaluja tai vaarallisia johtoja.

Seuraavana yönä menimme makkariin nukkumaan ja Nami jäi pentuaitauksessa olkkariin. Sitten alkoi niin sydäntä särkevä itku ja huuto, ettemme tienneet mitä tehdä - pentuahan ei saisi mennä hoivaamaan kun se yöllä vinkuu, ettei se opi, että itkemällä ja haukkumalla saadaan huomiota. Lopulta siirsimme aitauksen ja Namin makkariin, jossa itku jatkui, mutta lopulta Nami tietysti väsyi ja huomasi ettei saa itkullaan haluamaansa, ja nukahti. Itku alkoi uudestaan aamuyöllä, mutta kesti tällä kertaa vain kymmenisen minuuttia. 

Viime yönä itku kesti vielä vähemmän, ehkä kymmenen minuuttia. Eiköhän se pikkuhiljaa ala oppia, että öisin kuuluu nukkua, ja emon ja sisarusten ikävöintikin alkaa ilmeisesti jo helpottaa :)

Päivät meillä on kuluneet niin, että aamulla kahdeksan aikoihin heräämme pissittämään Namin, sen jälkeen annetaan aamupala ja leikitään, sitten taas pissille ja sen jälkeen yleensä nokoset. Nokosten jälkeen taas ulos ja sen jälkeen leikkimään, sitten taas nokoset. Toisen ruuan annamme puolen päivän jälkeen, kolmannen viiden-kuuden maissa, välillä vielä ihan illalla neljännen. Yhteensä Nami saa ruokaa 1,5-2 dl päivässä. Ulkona käydään aina leikin, heräämisen ja syönnin jälkeen. Suurimman osan päivästään se nukkuu. Sisälle Nami tekee tarpeensa joka päivä harvemmin ja harvemmin, ja uskon että se oppii sisäsiistiksi nopeasti - ainakin alku näyttää lupaavalta. 

Yksinoloa on harjoiteltu jo pariin otteeseen meidän käytyä kaupassa tai kaupungilla ilman Namia, ja ilmeisesti se on yksin ollessaan pärjännyt oikein hyvin pentuaitauksessaan. Varmasti on itkenytkin, mutta sitähän me ei voida varmaksi tietää! Ensi viikolla sekä minulla että Aleksilla alkaa koulu, minkä vuoksi sitä ennen on tärkeää harjoitella yksinoloa.

Nami on jo pikkuhiljaa alkanut oppia tunnistamaan, kun sitä kutsutaan nimellä. Myös "EI!" on tullut tutuksi, ja se ymmärtää että silloin pitää lopettaa esim. repiminen :D Hihnassakin Nami osaa jo melko hyvin kulkea.

Tällaista meille Namin kanssa nyt ekojen päivien jälkeen kuuluu! Nami on maailman ihanin ja suloisin pentu emmekä malta odottaa, että se kasvaa ja oppii uutta :) 

Sulo

Vaikka blogini aiheena on tuleva shelttipentumme, mielestäni edesmennyt koiramme Sulo on oman tarinansa täällä ansainnut. Ilman Suloahan meille ei nyt välttämättä olisi tulossa pentua. 

Minä ja isosiskoni oltiin kinuttu koiraa vanhemmiltamme ikuisuus. Muistan hämärästi, että harkitsimme aluksi ainakin bordercollieta. Shelttiin taisimme päätyä, koska vanhempiemme tutulla oli pentue tulossa. Sulo syntyi 2003. Kun menimme katsomaan pentuja, emme vielä tienneet, mikä niistä olisi meidän. Muistan että Sulo oli pentueen pienin rääpäle; se painoi syntyessään onnettomat 110g. En tiedä johtuiko se pienuudesta vai jostakin muusta, mutta muistan että päätimme pian ensitapaamisen jälkeen että juuri se musta rääpäle olisi meidän. Harmi ettei minulla ole kuvia ensitapaamisestamme Sulon kanssa. 

Kun lähdimme hakemaan Suloa kotiin, oli pimeää, ukkosti ja satoi. Kasvattajan luo päästyämme Sulo oli sohvan takana piilossa sisarustensa kanssa. Kotimatkalla se nukkui minun sylissä takapenkillä. Seuraava muistikuvani on seuraava aamu Sulon kotiutumisesta, kun emme meinanneet löytää sitä mistään - se oli mennyt kenkälokeroon nukkumaan. Kenkälokerikko oli Sulon rakkain nukkumapaikka niin kauan kun se sinne mahtui (lokerikko näkyy ylläolevassa kuvassa, jossa Sulo on ollut meillä pari viikkoa ja tuhoaa äitin sandaalia :D) Harmi, ettei meillä ole oikeastaan enempää kuvia Sulon lapsuudesta. Tuohon aikaan meillä oli vain yksi vanhanaikainen ja kömpelö kamera.

Luonteeltaan Sulo oli oikea mamman poika. Sulolle paras paikka maailmassa oli äidin syli olohuoneen sohvalla. Perhe oli Sulolle, kuten shelteille aina, kaikki kaikessa ja se piti aina perheen kasassa. Sulo oli minusta hämmästyttävän inhimillinen. Siitä näki aina, millä tuulella se oli. Sen ilmeestä tiesi heti, onko se iloinen, surullinen, tylsistynyt, innoissaan tai ikionnellinen. Se eläytyi aina muiden tunteisiin; jos joku itki, Sulo tuli pää painuksissa viereen hiljaa ja tarjosi tassua. Kun muut oli iloisia, Sulokin oli riehakkaalla tuulella. Sulo piti klassisesta musiikista ja tuli aina kuuntelemaan sitä. Chopin taisi olla lempiartisti, sitä kuunnellessa Sulo saattoi kesken riehumisen pötkähtää makuulleen ja rauhoittua :D

Varsinkin vanhempani liikkuvat paljon ja harrastamme koko perhe yhdessä luontoretkiä, ja Sulo oli aina mukana pitkilläkin retkillä, Lapissa asti. Talven päivälenkit saattoivat olla pitkiä hiihtolenkkejä äitin mukana jäällä ja kesäisin Sulo sai juosta vapaana metsässä. Vaikka se olikin syntyessään pentueen pienin, siitä kasvoi kuitenkin sisaruksistaan isokokoisin ja lihaksikkain. Sulo oli todella hyväkuntoinen ja vahva koira. 

Ylläolevassa kuvassa Sulo haukkuu kepille, joka on heitetty järveen. Uimisesta se ei pitänyt lainkaan, eikä se mennyt veteen ellei sinne heitetty jotain noudettavaa. Sulo oli myös pikkuisen hienohelma; sitä inhotti jos tassut kastuivat. Sadekeleillä se nyrpisti nokkaansa ja suihkussa käyminen ei ollut mieluista. 

Tämän ylläolevan kuvan mukaiset olivat kuitenkin Sulon fiilikset kun suihkusta päästiin pois :D Tämä kuva otettiin suihkun ja turkin föönauksen jälkeen ja hymy oli ikimuistoinen.

Sanoimme aina, että Sulo on maailman onnellisin koira. Sitä se aivan taatusti olikin - sillä oli rakastava ja huolehtiva perhe, oma lauma. Touhua, aktiviteetteja ja liikuntaa sekä yhteisiä retkiä riitti ympäri vuoden, ja joka ilta tasan klo 20.30 odotti sohvalla äidin syli. Välillä Sulo pääsi minun tai isosiskoni kainaloon nukkumaan. Muistan aina Sulon huokauksen, jollaisen se päästi aina kun se oli tyytyväinen ja raukea :) Ja se onnen huokaus kuului joka ilta. 

Ajattelen Suloa yhä lähes joka päivä ja olen valtavan onnellinen siitä että sain kasvaa aikuiseksi niin mahtavan pikkuveljen kanssa. Sulo teki perheestämme läheisen ja tiiviin, ja sen vaikutus näkyy meidän perheessä vieläkin, vaikka Sulo kuoli vuonna 2011. Sulon ansiosta rakkaus sheltteihin tuli jäädäkseen, ja nyt odotammekin uutta perheenjäsentämme, pian kotiutuvaa Nami-pentua enemmän kuin mitään muuta! :)

Ensimmäinen kirjoitus

Kolme viikkoa! Sitten saamme vihdoin syliimme vuosikausia haaveillun ja odotetun karvapallon, nimittäin shelttipennun :) Uusi perheenjäsenemme on nimetty Namiksi. Nami on tricolour-poika ja maailman suloisin otus. Olemme käyneet tapaamassa Namia jo pari kertaa, ja elokuun lopulla on luovutus. 

Ajatus shelttipennun ottamisesta ei suinkaan syntynyt tyhjästä. Meidän perheellä oli lapsuudenkodissani sheltti, trikkipoika Sulo 8 vuotta. Kasvoin isoksi yhdessä Sulon kanssa, ja siitä tuli minulle kuin pikkuveli. Aina Sulon kuolemasta asti olen tiennyt että vielä jonain päivänä otan toisen sheltin. 

Tapasin avomieheni 3 vuotta sitten, ja vuosi tapaamisen jälkeen muutimme yhteen. Alusta asti meillä on ollut puhetta yhteisen koiran hankkimisesta ja koska poikaystäväni rakastaa myös shelttejä, ei rodun valinnasta ollut epäilystäkään.  

Bloggaaminen on houkutellut minua jo kauan, mutta sopivaa aihepiiriä ei ole löytynyt - ennen kuin nyt. Mistä olisikaan mieluisampaa kirjoittaa, kun rakkaan koiran kasvusta ja puuhastelusta? :) 

Tulevat viikot saattavat olla vielä blogin osalta hiljaisia, mutta kunhan pallero kotiutuu ja alkaa jatkuva kuvailu ja tutustuminen pienokaiseen, alkaa blogin puolellakin varmasti tapahtua!